Antero Kaljula seisoi villansa kuistilla Les Arcs sur Argensin kylässä viinilasi ja paksu sikari kädessä ja katseli auringonlaskua. Lasissa oli tällä kertaa tummasävyistä ja voimakasta Domaine du Vieux Lazaret Châteauneuf-du-Papea. Lasarettia, niin kuin Antero itse tykkäsi ainetta kutsua. Samaa sai toki Alkostakin, mutta makunautintoa paransi huomattavasti se, että Välimereltä päin puhalteli samaan aikaan leuto lounaistuuli.

Antero, eläkeläinen kun oli, oli ostanut pienen villan tuosta Provencen kuulusta viinikylästä. Se oli oikein tyylikäs paikka siemailla alkoholijuomia ja nauttia elämän ehtoopuolesta. Mikäs täällä oli ollessa viini- ja kukkatarhojen sekä lämpimien ihmisten ympäröimänä. Ainoa miinuspuoli asiassa oli se, että nuo poloiset ranskalaiset eivät vielä ymmärtäneet sanaakaan suomea. Ehkäpä nuo ajan kanssa oppisivat, Antero mietti. Se oli huomattavasti todennäköisempää kuin se, että hän olisi oppinut kommunikoimaan tuolla kummallisella kielellä, jossa s- ja r-kirjaimet kylläkin sähähtivät korvaan varsin mielenkiintoisella tavalla.

Myönnettäköön sekin, että Antero oli myös viiniasioissa ihan raaka turisti. Hän oli aiemmin pitänyt viiniä pelkästään akkojen ja hinttien juomana, jota juodaan pikkurillillä ja peukalolla lasista kiinni pidellen. Ranskalaiset olivat Anteron mielestä aika akkamaista väkeä. Täällä ei oltu kuultukaan talvirenkaista tai karvalakeista. Antero oli kuitenkin saanut jo sen verran perspektiiviä asiaan, että saattoi sanoa ilmaston vaikuttavan voimakkaasti ihmisluonteeseen. Hän inhosi Suomen armotonta ilmastoa ja sen tunnekylmiä ihmisiä. Suomalaiset naiset, nehän olivat kuin katukivet Lahdessa: kylmiä ja pyöreitä!

Nyt se paska on takana, Antero myhäili. 65-vuotiaaksi asti hitsaustöitä Suomessa tehneenä hän oli jo mielestään nähnyt aivan tarpeeksi pakkasöitä ja routa-aamuja. Naimaton mieskin, joten mikäpä häntä olisi enää pohjolassa pidätellyt. Hän ajatteli noita ihmisiä -30 asteen pakkasessa, paksuissa talvitamineissaan ja naamat norsunvitulla vaeltamassa lumituiskussa ja tuulessa, joka kävi luihin ja ytimiin kuin sahanterä. Ne päivät olivat onneksi hänellä jo takana. Yhtään saatanan postikorttiakaan hän ei lähettäisi koto-Suomeen. Ei edes vittuilumielessä. Hän oli katkaissut kaikki siteensä kylmän synnyinmaansa asukkaisiin.

Antero Kaljula tosiaan inhosi Suomea. Sydämensä pohjasta. Hän oli suunnitellut kirjoittavansa aiheesta jopa kirjankin. Ei kuitenkaan ihan heti. Nyt jo pelkkä ajatuskin Suomesta sai hänen niskavillansa pystyyn. Suomalaisten täytyi olla kokolailla typerä heimo, kun olivat aikojen alkuhämärissä valinneet sen tienviitan, joka vei kylmään pohjoiseen. Tuo ratkaisu oli vastoin Anteron kaikkea järkeä. Ehkäpä nämä eivät osanneet lukea. Tai sitten nämä olivat vain niin pirun jääräpäisiä ja tyhmiä. Tässä maailmankolkassa oli sentään sivistyksellä pitkät perinteet. Täällä oli korkeakulttuuria ja täällä tehtiin suuria keksintöjä jo silloin, kun suomalaiset vielä kiipeilivät puissa ja elelivät luolissa. Asuinpaikan täytyi vaikuttaa sivistystasoon suuresti, Antero puntaroi. Suomalaisilla – olkoot kirotut – oli täysi työ pysyä hengissä niin arktisissa oloissa. Heillä ei ollut aikaa viisastua, kuten esimerkiksi Roomalaisilla.

Suomalaisia ei muutenkaan tunnettu viisaudestaan, Antero ajatteli. Eikä ruokatavoistaan. Provence oli ranskalaisen gastronomian keidas. Mutta mitä meillä oli Suomessa? Mustaa makkaraa, mämmiä ja kalakukkoja! Hyi helvetti. Ikänä hän ei enää laittaisi karjalanpiirakkaa suuhunsa. Tukehtukoot pöperöihinsä, pohjoiset barbaarit. Tästä eteenpäin hän nauttisi hedelmätorttuja, Charolaisin nautaa, Bressen kanaa, kuorrutettua sipulikeittoa ja potage paysannea kaikenlaisten muiden herkkujen ohessa.

Sitten oli vielä se viina-asia. Olihan sitä tähän ikään asti jo ryypätty, Antero mietti. Nyt hän saattoi ottaa tyylikkäästi lasin pari viiniä ja tissuttelu jäi siihen. Toista se oli ollut Suomessa. Joka viikonloppu ja juhlapäivä KOKO KANSA armottomassa kännissä. Kadut täynnä riiteleviä juntteja ja kuseskelevia puliukkoja. Suomessa ei edes osattu ottaa sivistyneesti niin kuin muualla. Koko juomakulttuuri heitti siellä täyttä häränpyllyä. Sikailtiin ja puukoteltiin. Lapset vieroitettiin tuttipullosta tarjoamalla kaljapullo kouraan. Anterolla oli vastaus pulmaan: otettiin A-oikeudet pois kaikista juottoloista ja kieltolaki päälle. Tai ainakin säännöstely. Täällä Ranskassa viini oli ruoka- ja seurustelujuoma. Hyvin harvassa olivat ne, jotka joivat humalahakuisesti. Toki jostain Provencen takamailta saattoi löytyä muutama leppoisa punanenäinen ukonketku, mutta hekään eivät olleet mitään julkijuoppoja. Hulluja nuo suomalaiset, Antero mietti. Vaikka eihän sitä toisaalta voi vastuullisuutta vaatia, jos ei ole järkeä kauhalla annettu.

Jopa suomalaisen luonnon karu kauneus oli lakannut viehättämästä Anteroa. Häntä eivät enää viehättäneet sen enempää palsasuot tai vaarat kuin männiköt tai kuusikotkaan. Siellä ne mummot innosta pyöreinä kykkivät pusikoissa ja keräilivät jotain saatanan mustikoita, puolukoita ja hillaa. Hilla kermavaahdon päällä kyllä maistui Anterolle edelleen, mutta siihen hän veti ehdottoman rajan. Enää koskaan hän ei nauttisi muita suomalaisen luonnon antimia. Suomalaisia sieniä Antero ei olisi tarjonnut edes pahimmalle vihamiehelleen. Ja mitä syömäkelpoista apetta Suomen metsillä oli tarjota voimiensa tunnossa olevalle modernille miehelle? Jos tuuri kävi, niin saatoit astua karhun läjään. Toista se oli taas jälleen kerran täällä Provencessa. Antero mietti, että hän hankkisi pienen tryffelipossun ja lähtisi tryffelimetsälle. Taitaisi vittuillakseen laittaa vielä baskerin päähänsä. Mutustaisi siinä sivussa normandialaista omenaa.

Antero Kaljulan Suomesta lähtemiselle oli myös toinen hiukan vähemmän korrektimpi syy. Helsinki oli alkanut muistuttaa hänen mielestään liikaa basaaria. Huntupäistä naista ja tummahipiäistä miestä alkoi olla jo vähän liikaakin. Lisäksi näillä ulkomaan vahvistuksilla oli paha tapa jengiytyä, eikä esimerkiksi metroaseman liepeillä ollut turvallista liikkua iltaisin. Helsingistä oli tullut New Yorkin tapaan jo jonkinlainen kansojen sulatusuuni. Ei Antero mikään rasisti ollut – ei missään nimessä! Hänestä oli vain alkanut tuntua, että hän oli vieras omassa kaupungissaan. Täällä Provencessa asia oli taas jälleen kerran toisin. Kaikki olivat vaaleita, joskin tummahiuksisia ja hiukan päivettyneitä. Runsas auringonvalo sen teki. Anterosta tuntui, että hän kyllä sulautuisi porukkaan varsin hyvin, vaikka omasikin voimakkaan pohjoismaalaiset piirteet.

 

 

Toisaalta Anteroa huvitti suuresti se, että suomalaisten väsymykseen asti käyttämä iskulause ”Maassa maan tavalla” ei pätenyt millään tapaa suomalaisiin itseensä. Afrikasta Suomeen tullutta kyllä mielellään vainottiin, jos tämä esimerkiksi sytytti kerrostaloasuntonsa lattialle nuotion. Eihän kukaan ei ollut ymmärtänyt selvittää hänelle hellan toimintaperiaatetta! Samaan aikaan taas suomalaiset rymysivät ja kukkoilivat ympärikännissä pitkin Viroa, Venäjää ja etelän lomakohteita sikäläisten ihmisten riesana kuin olisivat omistaneet koko Euroopan. ”Maassa maan tavalla” unohtui suomalaisturistilta heti kun päästiin maan rajojen ulkopuolelle. Sitten alkoi armoton sikailu ja rappioelämä. Osaltaan juuri tästä syystä Antero ei tulisi missään nimessä paljastamaan todellista syntyperäänsä kenellekään provencelaiselle. Häntä suorastaan hävetti olla suomalainen.

 

 

Pöydällä korkkaamista odotti pullo Château de Chaussea. Se oli rosé -viinien aatelia. Tai niin Antero oli kuullut. Ei hänellä mitään hienoja vuosikertaviinejä ollut. Sellaisiin ei ollut varaa. Vaikka hän oli jo lähemmäs vuosikymmenen säästänyt määrätietoisesti Ranskan -matkaa varten, oli villa syönyt suurimman osan hänen säästöistään. Ei raha tosin pääasia ollut. Pääasia oli se, että Välimeren leuto ilmasto teki hyvää sekä mielelle että ruumiille. Suomen pitkä talvi oli joka kerta äärimmäisen masentava ja raskas kokemus. Antero ei ymmärtänyt, miten joku saattoi viettää koko talven Suomessa. Sehän oli täysin mielenvikaista, vastoin ihmisluontoa! Jälleen kerran Antero ajatteli Suomen pakkasia syvää inhoa tuntien. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin alas.

Taivaanrannassa näkyi enää punainen kajo. Antero Kaljula myhäili tyytyväisenä. Mikäpäs täällä oli ollessa – mahdollisimman kaukana Suomesta! Pullo Château de Chaussea oli enää puolillaan, mutta ei Antero missään nimessä juopunut ollut. Hänellä oli mukavan leppoisa olo. Hänen päähänsä pätkähti mietelause, joka huvitti häntä suuresti: ”Mieluummin vaikka selvänä Provencessa kuin humalassa Suomessa.”